Ostin Kivinokkalaiset ry:n mökin 208 vuonna 2013. Olin juuri paluumuuttanut 12 vuoden poissaolon jälkeen Helsinkiin. Teini-ikäinen, Raaseporissa omakotiasumiseen tottunut lapseni kaipasi Lauttasaaren kerrostalokaksiostamme luonnon helmaan ja melkein ensi töiksemme muuton jälkeen aloimme kiertää myytävinä olevia kesämajoja.
Ostin mökkini kuolinpesältä eikä sitä ollut käytetty kotvaan ja silloin kun viimeksi oli, melko kosteissa meiningeissä: mökin vieressä oli miehenkorkuinen kasa klapeja, roskia ja viinapulloja.
Tartuimme oitis skrabaan ja maalipensseliin ja pian mökki alkoi näyttää asuttavalta. Kasakin saatiin raivattua ja sieltä löytyneet, veikeästi hymyilevät kalanmuotoiset leikkuulaudat hiottua ja kiinnitettyä mökin päätyyn. Mökin nimeksi tuli Villa Fisu. Tyttäreni viihtyi mökillä parina ekana kesänä. Sen jälkeen alkoi minun "kauteni" ja asustelin Fisussa pitkiä jaksoja; kahtena kesäkautena yhtäjaksoisesti vapusta marraskuun alkuun.
Viime kesänä tuli ostettua uusi mökki, puolivahingossa. Olin alkanut vanhemmiten, jos vanhaksi sopii kehua itseään 59-vuotiaana, kaivata hieman lisää mukavuutta mökkeilyyn ja nähtyäni ilmoituksen sähköistetystä, talvilämpimästä ja Villa Fisua hivenen suuremmasta mökistä Kartanon kesämäjat ry:n kentän lähistöllä, tein ostopäätöksen nopeasti. Kastini vaihtui stenarilaisesta fiinimpään. Kartanolaiseksi.
Nimeä ei uudella mökilläni ollut, joten sitä oitis miettimään mökin sisustamisen ja maitokärryillä tehdyn muuton lomassa. Jostain päähäni pälkähti Villa Aulis. Voiko mökillä olla miehen nimi; miksipä ei? Mutta Aulis? Mikäpä siinä, jos olisin pullaa paistava emäntä, joka kutsuu joka käänteessä naapurit kaffelle. Mökkini voisi pikemminkin olla Villa Kitsas, mietiskelin. Vaan sitten mieleeni pulpahti Aimo, Villa Aimo. Hupsulta kuulostaa, mutta mikä ettei? Uusi mökkinihän on hulppean kokoinen (Kivinokan mittakaavassa) ja vankkaa tekoa. Aimo mökki oli taatusti tullut hankittua.
Ja olisihan nimi kunnianosoitus kauan sitten ajasta ikuisuuteen siirtyneelle lapsuudenkotini naapurille, joka kutsui itseään Varaisäkseni. Isäkin minulla toki oli. Ja on vieläkin. Isäni kanssa tuli käytyä hiihto- ja kävelylenkeillä sekä puuhasteltua henkisten harrastusten parissa: piirtelimme, toimitimme kotitien lehteä, joka oli milloin minkäkin niminen, pelasimme shakkia. Vaan piirtämistä lukuun ottamatta käsillä tekeminen oli isälleni vierasta. Kun pyörästäni puhkesi kumi, otin suunnaksi naapurin Aimon autotallin. Ja paikkasihan Aimo pikkutytön pyöränkumin opettaen samalla korjausniksit: a nyt sie päästät ilmat ulos ja pyörähytät lusikoil kumin vanteest...
Olin ainoa pikkutyttö Vuosaaren Rantakiventien kakarajengissä. No, olihan Broändassa – jota Hampaattomien laaksoksikin, kyseenalaisena kunnianosoituksena sen lukuisalle vanhusväestölle, kutsuttiin - tyttöjä, mutta he alkoivat olla neiti-iässä: Nanna, Sari ja Taina haisaappaissaan ja torvilahkeisissa Beaverseissaan, joiden taskuissa oli jättikampa, tuskin vaivautuivat moikkaamaan minua.
Poikia Vartsikanlahden pohjukassa piisasi, Aimollakin kaksi. Miun pikku likkain, tuut sie autotalliin väkertään? Vai lähetääk myö verkkoloi kokemaan, Aimo tapasi huikata, jos minulle oli kakaralauman nuorimmaisena tullut suru puseroon. Ja vaikkei ollutkaan, olin minä se, joka sai lähteä verkoille, katiskoille, turskapilkille, puutarhan puolelle vadelmia poimimaan tai ”neuvomaan” Aimoa tippa-Rellun kaasarin säädössä.
Pienimmän puolta Aimo piti. Ja taisi kaivata omaa tytärtä.
Teksi ja kuva: Laura Salama
Jos sinulla on stoori nykyisen tai entisen mökkisi nimestä, lähetä se Kivinokan Sanomille osoitteeseen palejokinen(at)gmail.com
Kommentit
Lähetä kommentti